Huijaukset, media ja netti - Esimerkkinä Wincapita

Wincapita-aiheesta kiinnostuneet voivat hypätä suoraan Wincapita-tietoiskuun, jossa esitetään lyhykäisyydessään kaikki tällä hetkellä Wincapitasta saatavilla olevat tiedot.

Tämä kirjoitus on pikemminkin kannanotto viranomaisten, median ja nettikirjoittajien toiminnasta Wincapita-tapauksessa kuin neutraali kuvaus viime vuosien ja päivien tapahtumista.

Julkisuuden tärkeä rooli

On erinomaista, kuinka suurta ja pitkäaikaista huomiota Wincapita-juttu on lehdistössä, televisiossa ja jopa Ylen uutisissa saanut. Suuretkin rikosjutut ja huijaukset on aiemmin usein jätetty roska- ja kohulehtien käsiteltäväksi, vaikka ne koskettavat meistä monesti useampaa kuin Ilkka Kanervan tekstiviestit.

Median paljonpuhuttu "viihteellistyminen" ei tässä suhteessa ole kenenkään tappio: kun vähäisemmät ja joskus typerätkin aiheet pääsevät "oikeisiin" uutisiin, myös merkittäville rikosjutuille on sijaa. Erityisestä kiitosta ansaitsevat MTV3 ja Aamulehti Wincapita-jutun pitkäjänteisestä seuraamisesta, joka varmastikin jatkuu vielä tämänhetkisen kohun laskeuduttua.

Myös viranomaiset ovat tehneet monessa suhteessa voitavansa. Sisäministeriön poliisiosasto varoitti Wincapitan/Winclubin epäilyttävyydestä siinä vaiheessa, kun toiminta näytti olevan kasvamassa vauhdilla. Käy jutussa miten tahansa, tämä ehkä auttoi joitakin mukaan houkuteltavia harkitsemaan asiaa ja tekemään päätöksensä tarkemman selvitystyön jälkeen.

Mitä enemmän ihmisillä on oikeaa tietoa saatavilla, sitä vähäisemmät ovat huijareiden mahdollisuudet. Internet mahdollistaa nopean ja helpon tiedonvälityksen aiheesta kuin aiheesta. Wincapita-juttua koskevat nettisivut, keskustelut ja nettiuutiset ovat jälleen kerran jonkin verran vaikuttaneet tapahtumien etenemiseen ja yksittäisten ihmisten päätöksentekoon.

Netti on myös vaikuttanut mediaan antamalla uutisointiin vinkkejä ja virikkeitä, joita muualta ei olisi tullut. Netti osoittaa, mistä ihmiset puhuvat ja mikä heitä kiinnostaa - ja media seuraa perässä, kuten usein on hyväkin.

Painettu sana, painava vastuu

Julkisuus ei kuitenkaan sinänsä estä huijausta - tietynlaisena sinänsä negatiivinenkin julkisuus voi olla jopa huijareiden edun mukaista. Näin käy, kun media uutisoi puutteellisesti tai asiantuntemattomasti aiheesta kuin aiheesta - varsinkin huijauksesta itsestään.

Viime päiviltä löytyy valitettavasti myös esimerkkejä siitä, miten viranomaisten kommentit ja uutisointi voi pienien puutteiden vuoksi muuttua joko huijatuksi tulleiden kannalta epäuskottavaksi tai muuten vain ajautua toimimaan perimmäistä tiedonvälitystarkoitustaan vastaan.

On täysin ymmärrettävää, että pieniä virheitä ja epätarkkuuksia esiintyy: uutisoinnissa on usein hyvin vähän aikaa koota erilaisista palasista yleisölle ymmärrettävä juttu. Erityisesti Wincapita-tapauksen kohdalla hyvin paljon asiaa on yritetty välittää yleisölle kiitettävän nopeasti. Muutamaan kohtaan on kuitenkin syytä puuttua.

Kummastusta herättävät ensinnäkin KRP:n rikostarkastaja Markku Ranta-ahon kommentit Helsingin Sanomien nettiuutisissa. Rikostarkastajan mukaan kyseessä saattaa olla "rahankeruurikos", jollaista lakikirjoista ei tahdo löytyä. Vielä enemmän ihmetystä herättää Ranta-ahon kommentti Krp:n toiminnasta:

Nyt sivujen tilalla on vain teksti "Service Unavailable". Rikostarkastaja Ranta-aho ei ole varma, ehtikö Keskusrikospoliisi tallentaa sivuston sisällön ennen kuin sivu ja koko klubi haihtui kuin tuhka tuuleen.

Krp on tutkinut Wincapitan toimintaa medialle antamiensa tietojen mukaan jo syksystä 2007 lähtien. Olisiko liikaa olettaa, että tässä ajassa edes toiminnan näkyvimmästä - tai oikeastaan ainoasta näkyvästä - osasta, nettisivuista, olisi otettu tiedot talteen? Vai onko Krp istunut tämän jutun kanssa tumput suorina samaan tapaan kuin Rahoitustarkastus, joka ei ole ottanut Wincapita-toimintaan mitään järkevää kantaa?

Ongelmallinen on myös Hesarin tuottama tietonurkkaus, jossa kuvataan jo oikein nimetyn rahankeräysrikoksen perusteita muun muassa seuraavasti:

Pyramidimarkkinointi muistuttaa siinä mielessä verkostomarkkinointia, että liittyvä jäsen maksaa aloitus- tai muun maksun. Maksu menee pyramidissa ylempänä olevalle ihmiselle. Uuden jäsenen on puolestaan tarkoitus saada rahaa osuus hänen alapuolelleen liittyvien jäsenten maksuista.

Toisin kuin verkostomarkkinoinnissa, pyramidissa tulot eivät riipu myynnin määrästä vaan rahantulo perustuu uusien jäsenien hankkimiseen ja heidän maksuihinsa. Pyramideissa myytävät tuotteet tai palvelut (kuten valuuttakauppa) ovat yleensä pelkkää lumetta, jotta toiminta näyttäisi aidolta.

Suomen rahankeräyslain perusteella pyramidit ovat laittomia. Sen sijaan verkostomarkkinointi on laillista.

Hyvästä tarkoituksesta ja sinänsä paikkansa pitävistä tiedoista huolimatta tällaiset kuvaukset ovat omiaan aiheuttamaan sekaannusta. Ensinnäkin, useimmissa tuomituissa pyramidipeleissä mukaan liittyvän tekemä suoritus ei mene "yläpuolella olevalle" vaan toiminnan pyörittäjille, joka sitten jakaa tuotoistaan värvääjille erilaisia "provisioita", "bonuksia" tai "tuottoja". Pyramidihuijarit usein yrittävätkin tämän vuoksi esittää, etteivät he saa rahaa värväämisestä.

On myös syytä huomata, että pyramidipelejä on viime aikoina ollut vallalla kahdenlaisia. Toisissa pyramidipeleissä osallistujille maksetaan palkkiota siitä, että hän tuo mukaan uuden jäsenen, joka "ostaa" toimintaan osallistumisen edellyttävän tuotepaketin tai palvelun. Kauppahinta ja saatu vastike ovat kuitenkin selkeästi epäsuhdassa. Tosiasiassa tuotteen tai palvelun ostaja on maksanut oikeudesta saada tuottoja siitä, kun hän tuo edelleen toimintaan mukaan uusia saman maksun suorittajia. Osallistujan saamat tuotot perustuvat näin käytännössä toisten osallistujien osallistumismaksuihin, eivät terveeseen kaupankäyntiin.

Tällaisten pyramidipelien ja "laillisen" verkostomarkkinoinnin ero riippuu tämänhetkisen oikeuskäytännön mukaan siitä, millä tavalla kauppahinta ja saatu vastasuoritus kohtaavat. Mitään tarkkaa rajaa ei ole vedetty.

Toisentyyppisissä, sijoitustoimintaan liittyvissä pyramidipeleissä, joita kutsutaan myös Ponzi-huijauksiksi, tuottoja ei selkeästi sidota värväystoimintaan. Jokaiselle toimintaan "sijoittaneelle" luvataan yhdenvertaiset tuotot, joiden väitetään syntyvän jostakin tuottoisasta sijoitus- tai liiketoiminnasta. Tosiasiassa tuotot perustuvat kuitenkin toisten toimintaan liittyneiden maksamiin maksuihin ja sijoituksiin. Rahan riittävyyden takaamiseksi näissäkin järjestelmissä on toki aina merkittäviä porkkanoita niille, jotka tuovat toimintaan mukaan uusia jäseniä.

Viisastelunkin uhalla on vielä todettava, että pyramidipeli on rahankeräyslaissa kiellettyä toimintaa. Pyramideja saa jokainen kotipihalleen rakentaa, kunhan luvat ovat kunnossa, eikä pyramidimarkkinoinnista itse lakikirja totea mitään.

Kun kuvataan sitä, mikä täyttää laissa kielletyn teon tunnusmerkistön, täytyy olla äärimmäisen tarkkana. Me emme kävele kaduilla lakikirja kädessä tai Finlex avattuna palmtopiin; useimpien tietämys laista perustuu siihen, mitä on sattunut kuulemaan. Virheellinen tai tulkinnanvarainen esitys voi johtaa siihen, että laissa kielletyn toiminnan ei huomata olevan laissa kiellettyä.

On pakko huomauttaa myös Aamulehden haastattelemien, Wincapitan materiaalia kommentoineiden analyytikkojen erikoisista väitteistä, joita lehdessä kuvataan näin:

Kaikkein räikein kohta on analyytikkojen mielestä se, jossa kaupankäyntiä tehdään lainarahalla.

- Ei kukaan anna lainaa ilman vakuuksia.

Wincapitan toiminnan väitettiin perustuvan nopeatahtiseen valuuttakauppaan, jossa jokaiseen kauppaan sidottu pääoma moninkertaistetaa "lainarahalla". Tämä ei ole lainkaan epäuskottavaa: kuka tahansa, jolla on luottokortti, voi avata kotoa käytettävän valuuttakauppatilin ja saada esimerkiksi 50-kertaisen "lainavivun" kaupoilleen. Tällainen vipu käytännössä 50-kertaistaa jokaisen kaupan voiton tai tappion. "Lainan" vakuutena on tässä kaupankäynnissä kauppaan sijoitettu pääoma, jonka määrää tappiot eivät automatiikan vuoksi voi ylittää.

Varsin epäuskottavaa on tietysti se, että joku kykenisi jatkuviin satojen prosenttien vuosituottoihin tässä nollasummapelissä.

Uhrista tulikin idiootti

Ei tässä vielä kaikki. Finanssialan keskusliiton rikostorjunnan asiantuntija möläyttää YLEn TV-uutisille, että Wincapitan toimintaan mukaan lähtenyt on kategorisesti epäilyttävä idiootti:

Karhusen mukaan huimia tuottoja lupaavien sijoitussivustojen kanssa leikkiin lähtevä on yksinkertaisesti ahne ja hölmö.

Tällainen toteamus on täysin epäasiallinen, ja sopii vain toivoa, että Karhunen - tai edes YLE - tajuaisi vetää sen pois.

Totta kai huijauksia aiemmin nähneet tai sijoitustoimintaa tuntevat huomaavat Wincapitassa perinteiset vedätyksen tunnusmerkit: epäselvät taustatahot ja huikean suuret lupaukset. Mutta ensimmäistä kertaa huiputettava ei valitettavasti näitä merkkejä tunne - vähän samaan tapaan kuin useimmat meistä eivät osaa potenssilaskentaa ennen kuin se meille opetetaan.

Jälkikäteen on helppo osoitella sormella ja nimitellä. Tilanne, jossa huijaukseksi osoittautuvaan toimintaan on lähdetty matkaan, on kuitenkin aivan toinen. Kun asiaansa täysin uskova ystävä esittelee toimintaa, kriittisimmänkin mielessä herää kysymys: entä jos tämä toimiikin? Kun hyvin toteutetun huijauksen ensimmäisillä osallistujilla on esittää pankkitilille asti tulleista huomattavista tuloista tositteita, alkaa älykkäälläkin mielikuvitus laukata. Ja kun vielä naapuri ostaa "bisneksestä" saaduilla rahoilla ulkomaanmatkan, monet muut tuntemukset peittävät epäilyksen alleen.

Wincapitan nettisivuilla esitetyt valuuttakurssitiedot ja jo surullisen kuuluisaksi tullut signaalijärjestelmä eivät vaikuttaneet valuuttakauppaan perehtyneistä kovin uskottavilta. Asiantuntijat eivät kuitenkaan voineet niitä suoralta kädeltä tuomita huijaukseksikaan - sen verran niihin oli silti panostettu. Miten maallikon olisi tarkoitus pystyä erottamaan tosi ja epätosi valuuttakauppa, kun asiantuntijakaan ei siihen kykene?

Pyrkiikö Karhunen saamaan huijatut tuntemaan olonsa entistäkin pahemmaksi? Onko Finanssialan keskusliiton tarkoitus edistää sijoitushuijauksia varmistamalla tällaisilla lausunnoilla, etteivät huijatuksi tulleet häpeän pelossa uskaltaudu ilmoittamaan rikoksesta poliisille?

Täytyy aivan pysähtyä miettimään: millaista rikostorjunnan asiantuntemusta oikein osoittaa kommentti, jonka mukaan kaikella todennäköisyydellä rikoksen uhriksi joutuneen täytyy olla "ahne ja hölmö"?

Tällaiset epätarkkuudet uutisoinnissa sekä - varsinkin viranomaisten - oudoksuttavat lausunnot voivat olla haitaksi. Ne vievät huomion pois pääasiasta: siitä, että suuri joukko ihmisiä vaikuttaa tulleen pahanpäiväisesti huijatuksi. Ne esittävät viranomaiset välinpitämättöminä ja tietämättöminä. Ne antavat vähäisissäkin virheissään huijatuille turhaa syytä uskoa huijaustoimintaan. Ja aivan erityisesti Karhusen kommentin kaltaiset sammakot antavat huijareille mahdollisuuden huijata uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan.

Viranomaiset ja media, olkaa tarkkana. Suuren vaikutusvallan mukana tulee raskas vastuu. Teitä kuunnellaan, joten puhukaa asiaa.

Vallaton netti

Vastuu ja valta jakautuvat netissä eri tavalla. Nettikeskusteluiden ja nettisivujen etu verrattuna perinteiseen mediaan ja aivan erityisesti viranomaisten tiedottamiseen on se, että netissä - kuten tässä tekstissä - voi ottaa rohkeammin kantaa ja kirjoittaa mistä aiheesta lystää juuri niin paljon kuin haluaa. Netissä luetaan kriittisemmin, eikä kukaan oleta löytävänsä tavalliselta kotisivulta lopullisia totuuksia aiheesta kuin aiheesta.

Netissä painoarvon vähenemisen myötä tuntuu häviävän myös vastuu. Viime päivinä keskustelupalstat ovat olleet täynnä toinen toistaan typerämpiä kommentteja Wincapita-jutusta. Keskustelu on hyvästä ja huumori elämälle välttämätöntä, mutta monien kirjoitusten sisältämä asiattomuus ei sovi mihinkään.

Useimmat ovat jo tajunneet, että netissä ei tiedä, kenen kanssa puhuu: mitä tahansa ei kannata paljastaa eikä keneenkään kannata heti luottaa. Opetus ei ole mennyt täysin perille, jos ei samalla huomata, ettei tuntemattomia ole syytä mollata: heidän taustoistaan ja tekemisistään ei usein voi tietää mitään.

Näin on erityisesti huijausten kohdalla. Osa osallistujista on varmastikin huijareita tai tulevilla rahoillaan jo valmiiksi leveilleitä typeryksiä. Osa taas on menettänyt säästönsä tarkkaan suunniteltuun huiputukseen.

Yleistävät kommentit vedättäjistä ja rahanahneista idiooteista ovat Karhusen letkautuksen kaltaisia naurettavuuksia. Paitsi mediassa, myös netissä niistä pitäisi pyrkiä eroon.

Viranomaiset joutuvat olemaan niukkasanaisia tutkinnan ja oikeusprosessin ollessa käynnissä, eikä tietoa kovin tehokkaasti levitetä tuomiolle tulleistakaan tapauksista. Median taas on oltava tiedottamisessaan asiapitoinen, esittää sanottavansa lyhyesti ja kiivaassa tahdissa tuottaa suuria määriä eri aiheiden juttuja. Tietoa huijauksista on saatavilla usein vasta, kun vahinko on jo tapahtunut, eikä varsinaisia varoituksia voi virkamies tai toimittaja mennä esittämään.

Puolestaan netin villi länsi on pullollaan kaikenlaista - sekä hyvää että huonoa. Erilaisten kannanottojen paikkansapitävyyttä ei takaa kukaan, ja monesti tärkeät kriittiset huomiot hautautuvat keskustelupalstojen, blogien ja nettisivujen valtaisaan tekstimassaan.

Wincapita-keskustelu on nostanut jälleen esiin tärkeän teeman: olisiko netissä mahdollista saada aikaan jotakin, joka estäisi huijausten jatkuvan uusiutumisen? Keskusteluja aiheesta on käyty jo useita vuosia, ja huijauksista tiedottavaa nettisivustoa ja -yhteisöä koskevia suunnitelmia on myös vireillä.

Toiminnan mahdollisuudet ovat ilmeiset. Netti voi tuoda yhteen eri aloja ja asioita tuntevia, yhteistyökykyisiä ja aktiivisia ihmisiä, jotka haluavat puhaltaa yhteen hiileen. Netissä on parhaimmilaan mahdollista tiedottaa ja selvittää asioita totuudenmukaisesti, aktiivisesti ja asiallisesti mutta samalla tehokkaasti ja turhaa kiertelyä ja paperinmakua välttäen, huumoriakaan unohtamatta.

Onnistunut toiminta kuitenkin edellyttää oikeaa taustamotiivia. Huijatuille ilkkuminen tai pelkkä väittelyn voittaminen eivät riitä: pyrkimyksenä täytyy olla aidosti kaikkien etu.