Agel syyniin

Yksi uusimmista Suomeen rantautuneista verkostomarkkinointifirmoista, Agel, on noussut kiivaan keskustelun kohteeksi. Erään kirjoittajan saaman sähköpostin mukaan Sisäasiainministeriön poliisiosasto on ottanut toiminnan tarkkailun alle.

Agelin toimintassa on epäilyksiä herättäviä piirteitä. Hyvin samantapaisen järjestelmän toimeenpanosta langetettiin miltei vuosi sitten tuomiot verkostomarkkinointiyhtiö Move Networksin perustajille. (Juttu odottaa käsittelyään hovioikeudessa.)

Agel kauppaa lisäravinteita, jotka on pääsääntöisesti pakattu 21 gramman geelipusseihin. Verkostomarkkinoinnille tyypilliseen tapaan geeleistä esitetään nettisivuilla varsin suureellisia väitteitä. Englanninkielisellä yrityksen nettisivulla todetaan - tietysti pienessä alaviitteessä - ettei millekään väitteille ole terveysviranomaisten vahvistusta.

Esimerkiksi FIT-niminen, laihduttavilla vaikutuksillaan mainostettu ravinnelisäpussi sisältää ainoana "vaikuttavana aineena" hydroksysitrushappoa (hydroxycitric acid, HCA). Näyttöä aineen laihduttavasta tai ruoansulatusta nopeuttavasta vaikutuksesta ei kliinisistä tutkimuksista ole saatu. Muiden pussukoiden väitetty "toiminta" näyttää perustuvan lähinnä "eksoottisten hedelmien" ihmeellisiin vaikutuksiin.

Yhden 21 gramman pussin hinnaksi tulee pari euroa. Tähän lisätään vielä toimituskustannukset, jotka verkostomarkkinoinnissa tulevat aina kalliiksi: jokainen tuote-erä toimitetaan yksitellen postin tai kuriiripalvelun välityksellä.

Agelin järjestelmä on melko yksinkertainen. Verkoston tasojen osanottajien määrää ei ole rajattu: suoraan kunkin osallistujan alapuolella voi olla vaikka kuinka monta jäsentä. Palkkiota saa Agelin sääntöjen mukaan 10 % heikomman jalan liikevaihdosta. Tämä tarkoittaa tietysti aivan parhaimmassakin tapauksessa korkeintaan 5 % palkkioita alapuolella olevasta verkostosta.

Agelin palkkakatto on 25 000 dollaria kuussa. Palkkakaton saavuttaminen edellyttää vähintään yli 2000 hengen alalinjan rakentamista. Koska verkosto ei käytännössä ole koskaan tasapainossa ja edustajien on jokaisen oltava aktiivisia (eli tehtävä kuukausittaiset ostoksensa), palkkakaton saavuttamiseksi alalinjaan pitää saada mukaan arviolta 6000 henkeä.

Agelin alalinjaprovisioita kerääväksi edustajaksi pääseminen edellyttää 1000 dollarin pakkauksen ostamista. Paketti sisältää yrityksen esitteitä sekä 16 kappaletta 30 pussukan laatikkoa.

Paketin myynyt värvääjä saa kaupasta 200 dollaria. Provisioiden saaminen edellyttää (tiettävästi) 130 dollarin hintaisen paketin ostamista joka kuukausi. Agelissa on siis sekä aloitus- että aktivointiostos.

Muutama asia Agelin järjestelmässä viittaa pyramidipeliin:

1. Tuotteiden hinnan voi hyvällä syyllä sanoa olevan korkea. Juuri vastaavia "eksoottisten hedelmien" aineksia ei varmaankaan ole myynnissä, mutta esimerkiksi appelsiinimehu ei maksa 100 euroa / litra.
2. Agelin tuotteita aivan ilmeisesti ei ole lainkaan tarkoitus myydä ulkopuolisille vaan ne ostetaan ja tilataan suoraan itselle. Jälkimmäisestä käytetään nimitystä "autoshipment": rahat menevät ja tavara tulee automaattitilauksella. Verkoston toiminta keskittyy värväämiseen.
3. Kalliiden aloitus- ja aktivointipakettien ostamisesta nousee runsas provisio ylälinjalle; tämä viittaa siihen, että näillä kaupoilla tehdään suurta voittoa.

Pyramidipelissä mukaan liittyvän on tehtävä jokin suoritus yleensä suoraan toiminnan pyörittäjälle; tämän suorituksen tehtyään uusi jäsen saa oikeuden tuloihin, jotka syntyvät uusien jäsenten liittyessä mukaan ja maksaessa vastaavanlaisia maksuja. Pyramidipeliä ei koskaan esitellä pyramidipelinä, vaan tulojen väitetään aina tulevan sijoitustoiminnasta tai tuotteiden ja palveluiden kaupasta.

Esimerkiksi Moven tapauksessa käräjäoikeus katsoi 1000 euron hintaisten aloituspakettien kaupan olleen laitonta pyramidipeliä. Vaikka paketti sisälsi täysin konkreettisia tuotteita, myyntihinnan katsottiin ylittävän roimasti tuotteiden markkina-arvon. Tällöin osa maksetusta hinnasta on katsottavissa vastikkeettomaksi suoritukseksi. "Vastikkeena" tälle suoritukselle on saanut oikeuden osuuteen muiden toimintaan liittyvien maksamista vastaavista maksuista.

Agelin tiimoilta käydyissä keskusteluissa on jo kuultu tyypilliset vastaväitteet. On esitetty, että mikään laki ei kiellä myynnistä tehtävää voittoa tai provision maksamista. Tämä ei aivan pidä paikkaansa. Myyntikatteen aikaansaamista ei toki missään kielletä. Mikäli käytännössä kaupan kohteena on osittainkin oikeus saada tuottoja siitä, kun toiset tekevät vastaavanlaisen ostoksen, toiminta voi olla rahankeräyslaissa kiellettyä.

Usein todetaan, että esimerkiksi vaatekaupassa katteet ovat suuria. Näin monesti onkin, mutta vaatteen ostaminen ei oikeuta palkkioihin, kun joku toinen ostaa saman vaatteen. Lisäksi rikoslaissa on yhäkin sekä petoksen että kiskonnan kieltävät säädökset.

Toinen tyypillinen vastaväite on, että toiminta on "hyväksytty ulkomailla" eikä sitä voida tuomita Suomessa. Kuitenkin mikäli rikos on tehty Suomessa, siihen sovelletaan Suomen lakia. Esimerkiksi WGI-pyramidi oli toimeenpantu aivan muualla kuin Suomessa; silti siitä ansioita saaneiden edustajien joukko tuomittiin rahankeräysrikkomuksesta.

Agelin sanotaan myös olevan Yhdysvaltain suoramarkkinointiliitto DHA:n jäsen. Erilaisten markkinointijärjestöjen jäsenyys ei toiminnan luonteesta paljon kerro. Esimerkiksi Move hyväksyttiin Suomen suoramarkkinointiliiton (nyk. ASML) jäseneksi, kun yrityksen toimintaa koskeva rahankeräys- ja markkinointirikosepäily oli tuomiohin johtaneessa syyteharkinnassa.

Näillä perusteilla Agelia ei siis voida sulkea epäilyjen ulkopuolelle. Aika näyttää, kuinka jutussa käy - jäämme tarkkailemaan.

Ihmeidentekijät

Ihmeidentekijöiden verkostoissa suuret, lähes uskomattomat lupaukset keskittyvät usein tulevaisuudennäkymien ohella myytävään tuotteeseen. Näissä verkostoissa on tietysti aina mahdollista rikastua, mutta pääasia on se, että tuote parantaa elämänlaatua merkittävästi.

Tuotevalikoima on yleensä melko suppea ja sisältää esimerkiksi paria eri samasta raaka-aineesta valmistettua tuotetta. Lisäksi yleensä väitetään – ja joskus aivan totuudenmukaisesti – että vastaavaa tuotetta ei mistään muualta saa.

Ihmeidentekijöiden verkostot voidaan karkeasti jakaa kahteen pääryhmään. Ensimmäisen ryhmän verkostoyritykset myyvät varsinaisia ihmeaineita. Tuotteet ovat elintarvikkeita tai vempeleitä, joilla ei useinkaan ole mitään tai vain vähäisiä määriä terveysvaikutuksia, mutta joita myydään ja ostetaan erittäin kalliiseen hintaan ja joiden uskotaan parantavan uskomattoman joukon erilaisia sairauksia. Tuotteissa ja niitä koskevissa väitteissä yhdistyy yleensä kolme asiaa:

• Eksotiikka. Erityisesti elintarvikkeena myytävä ihmetuote on aina peräisin jonkin kaukaisen maan vähän tunnetusta kasvista, hedelmästä tai jopa maaperästä, tai vähintäänkin sellaisesta luonnon ”raaka-aineesta”, jota ei ole tapana arkipäivän elämässä nauttia. Selitys tälle on yksinkertainen. Mikäli tuote olisi yleisesti käytössä, helposti saatavilla kotimaisesta luonnosta tai tavallisesti myynnissä kaupassa, kukaan ei uskoisi väitettyihin terveysvaikutuksiin. Kaikki tietävät, että marjat ovat terveellisiä. Kukaan ei kuitenkaan usko niiden parantavan mitä ihmeellisimpiä sairauksia – eikä kukaan ole varsinkaan valmis maksamaan pienestä pullosta marjamehua kymmeniä tai jopa satoja euroja.
• Vaihtoehtoisuus. Ihmetuote asetetaan usein vastakkain kehittyneen länsimaisen lääketieteen kanssa. Yleensä tuotetta väitetään käytetyn jossakin alkuperäiskulttuurissa parantamiseen jo satojen tai tuhansien vuosien ajan. Parhaassa tapauksessa lääketehtaiden esitetään olevan salaliitossa koko ihmerohtoa vastaan. Mutta jos tuotetta on käytetty jonkin alueen – esimerkiksi Polynesian tai Intian – vaihtoehtolääkinnässä jo niin pitkään, miksi näissä maissa ei vältytä tuotteen ”parantamilta” sairauksilta ja yksinkertaisesti eletä pidempään – vaan pikemminkin päinvastoin? Edelleen jos tuotteella tosiasiassa olisi väitettyjä vaikutuksia, lääketehtaat olisivat jo eristäneet sen vaikuttavan aineen ja ryhtyneet valmistamaan sitä lääkkeenä.
• Anekdootit. Tuotteen myynti ja todisteet sen väitetyistä vaikutuksista perustuvat kokonaisuudessaan kertomuksiin ja tarinoihin parantumisista ja muutoksista, joita se on ”saanut aikaan”. Siinä määrin kuin nämä kertomukset ylipäätään pitävät paikkansa, yleensä niitä selittää yleinen taudinkuva (joka voi sisältää merkittäviä vaihteluita), lääketieteen tarjoama hoito tai joissakin tapauksissa ihmerohdon nauttimisen plasebovaikutus.

Verkostomarkkinointi on oikeastaan ainoa edes jollakin lailla toimiva tapa markkinoida näitä ihmeaineita: niitä ostetaan ainoastaan tuttavien kokemusten ja suosittelun perusteella. Harva ostaa purkillisen epämääräistä töhnää tai pahanmakuista mehua vieraalta ihmiseltä, joka tulee sitä myymään kotiovelle; mutta jos ystävä, sukulainen tai tuttava käy kylässä ja kertoo mahtavista kokemuksistaan ihmeaineen kanssa, tuotteeseen uskominen muuttuu paljon helpommaksi.

Kun tuotteella ei todistettavasti ole merkittävää positiivista vaikutusta terveyteen, varsinaisia terveysvaikutuksia koskevia väitteitä ei saa esittää. Tämä olisi lainvastaista. Kokemuksistaan voi kuitenkin aina pyrkiä puhumaan: niiden totuutta ei voi kukaan tietystikään kiistää. Kokemuksistaan kertonutta on myös vaikea saada vastaamaan markkinaoikeuteen perättömistä väitteistään tai käräjille petoksesta.

Samoin ihmetuotteen markkinoija voi esittää – ja usein esittääkin – retorisia kysymyksiä: ”entäpä jos tämä toimiikin”. Jos vastaavia väitteitä esitettäisiin kirjallisissa esitteissä, nettisivuilla ja pakkauksissa, tuote asetettaisiin todennäköisesti hyvin nopeasti myynti- ja markkinointikieltoon.

Toisen ryhmän verkostomarkkinoijat myyvät tyypillisesti lisäravinteita tai ravinnelisiä, esimerkiksi vitamiinituotteita, joilla todistettavasti on oikeissa määrin nautittuna myönteistä vaikutusta ihmisten terveyteen. Samoja tai vastaavia tuotteita on saatavilla apteekeista ja elintarvikemyymälöistä, jolloin hinnan ja laadun suhde yleensä on tosin parempi.