Verkostomarkkinoijien joukossa on pitkään vallinnut epäselvyyttä siitä, milloin verkostomarkkinoijan itsensä tekemät ostokset kuuluvat kuluttajansuojalain säädösten piiriin ja milloin eivät. Kysymys ei olekaan aina aivan yksinkertainen, sillä varsinaista oikeuskäytäntöä ei liiemmin ole saatavilla. Kuluttajansuojalaki ja sen valmistelutyö sekä Kuluttajaviraston oma ohjeistus antaa kuitenkin varsin selkeän kuvan siitä, koska ostajaa suojaavat kuluttajan oikeudet.
Omalla nimellä, omaan käyttöön
Vuonna 1994 hyväksytyn kuluttajansuojalain muutoksen lakitekstin mukaan ”[k]uluttajana pidetään [...] luonnollista henkilöä, joka hankkii kulutushyödykkeen pääasiassa muuhun tarkoitukseen kuin harjoittamaansa elinkeinotoimintaa varten” (KSL 1 luku 4 §). Lain valmisteluteksti kuvaa tätä määritelmää näin:
Jotta henkilöä voitaisiin pitää kuluttajana suhteessa tiettyyn hyödykkeeseen, vaadittaisiin, että hän hankkii sen pääasiassa muuhun tarkoitukseen kuin harjoittamaansa elinkeinoa varten. Jos hyödyke hankitaan sekä yksityistä tarvetta että elinkeinotoimintaa varten, sen tulisi siten pääasiassa olla tarkoitettu yksityiseen käyttöön, jotta hyödykkeen hankkinut henkilö voitaisiin katsoa kuluttajaksi. (HE 360/1992.)
Tämä määritelmä rajaa lain suojaaman kuluttajakaupan määritelmän ulkopuolelle melko selkeästi kahdenlaisen kaupanteon:
- Tuote on hankittu elinkeinotoimintaa varten ja ostajaksi on merkitty kaupparekisteriin viety yritys (rekisteröity toiminimi, avoin, kommandiitti- tai osakeyhtiö)
- Tuote on luonteeltaan sellainen, että se on selkeästi ostettu yksinomaan elinkeinotoimintaa varten (esimerkiksi kauppaa varten hankittu kassakone)
Verkostomarkkinointiyritykseltä ostetut tuotteet ovat kuitenkin luonteeltaan yleisesti kuluttajille tarjottavia tuotteita, jotka on näin voitu ostaa pääosin yksityiseen käyttöön. Lisäksi verkostomarkkinointiyrityksen edustaja toimii usein yksityisenä henkilönä tai yksityisenä elinkeinonharjoittajana. Tämän vuoksi verkostomarkkinointiyrityksen edustajan omaan käyttöön omalla nimellään tekemä ostos on kuluttajakauppaa – samalla tavalla kuin esimerkiksi K-kauppiaan itselleen tekemä ruokaostos on kuluttajakauppaa. Näin asian esittää myös Kuluttajaviraston kotimyyntiä koskeva ohje, jonka mukaan verkostomarkkinoinnissa ”[m]yös myyjäverkoston jäseniä pidetään kuluttajina silloin, kun he hankkivat tuotteita omaan käyttöönsä”.
Aloituspaketti erityistapauksena
Moni verkostomarkkinointiyritys tarjoaa jonkinlaista ”aloituspakettia”, joka uuden edustajan on ostettava edustajana aloittamisen edellytyksenä. Joskus paketin sisältö on luonteeltaan sellainen, että se on varsin selkeästi ostettu aloitettavaa elinkeinotoimintaa varten: paketti pitää sisällään yrityksen esitteitä ja materiaaleja ja elinkeinotoiminnan työkaluja yksityiseen käyttöön tarkoitettujen tuotteiden sijasta.
Kuluttajansuojalakiin vuonna 1994 tehtyjen muutosten valmistelutyössä on kuitenkin erityistapauksena otettu esille tällaisten pakettien kauppa. Vaikka paketin sisältö olisikin sellainen, että sen tarkoitus on nimenomaan antaa valmiuksia aloittaa elinkeinotoiminta, sen kauppa voidaan katsoa nimenomaan kuluttajakaupaksi. Lain valmistelutekstin mukaan tarkoitus on rajoittaa ”pyramidiperiaatteella tapahtuvaan suoramyyntiin liittyvää värväystoimintaa” sen vuoksi, että periaatteessa elinkeinotoimintaa suunnitteleva ostaja on vähäisen kokemuksensa vuoksi kuluttajan suojan tarpeessa suhteessa pakettia tarjoavaan yritykseen:
Eri muodoissa tapahtuvaan ansaintamahdollisuuksien markkinointiin on niin ikään tarvetta voida puuttua kuluttajansuojalain nojalla. Käytännössä esiintyneet tapaukset osoittavat, että tämän tyyppinen markkinointi tyypillisesti kohdistuu henkilöihin, joiden taloudellisen asemansa sekä puutteellisen kokemuksensa vuoksi voidaan katsoa olevan erityisen suojan tarpeessa. (HE 360/1992.)
Tämän vuoksi lain valmistelutekstiin on kirjattu poikkeuksena ”ansaintamahdollisuuden” markkinointi, joka sekin on katsottavissa kuluttajakaupaksi:
Myös silloin, kun markkinoitavana on liikeidea tai muu hyödyke, jonka nimenomaisena tarkoituksena on antaa edellytyksiä elinkeinotoiminnan aloittamiseen, tällaisen hyödykkeen hankkijaa voitaisiin pitää kuluttajana. (HE 360/1992.)
Kuluttajaviraston kotimyyntiä koskevassa ohjeessa on tämän vuoksi katsottu, että myös ”liikeidean” markkinointi on kuluttajakauppaa:
Verkostomarkkinoinnin tavoitteena on tuotteiden myynnin lisäksi hankkia uusia myyjiä organisaatioon. Kuluttajansuojalaki koskee myös muun muassa sellaisen liikeidean markkinointia yksityishenkilöille, jonka nimenomaisena tarkoituksena on antaa edellytyksiä elinkeinotoiminnan aloittamiseen.
Myyntivarasto erityistapauksena
Verkostomarkkinoijan emoyritykseltä jälleenmyytäväksi ostetut tuotteet eivät nekään suoraan mahdu kuluttajakaupan määritelmään: tuotteita ei ole ostettu yksityiseen käyttöön vaan edelleen myytäväksi. Erityisesti 1980-luvulla sekä 1990-luvun alkupuolella verkostomarkkinointi usein toimi tavalla, jota lain valmistelutekstissä kuvataan näin: ”myyjiksi värvätyt yleensä joutuvat käteismaksulla hankkimaan suoramyyntiyhtiöltä kaupattavan tavaravaraston”. Lain valmistelussa pyrittiinkin näin puuttumaan myös tällaiseen pyramidimarkkinointiin ulottamalla kuluttajan suojaa myös verkostomarkkinoijan toiminnan aloittamisen edellytyksenä ostamaan tuotevarastoon. Kuluttajaviraston ohjeistuksen mukaisesti myös varaston ostaminen kuuluu kuluttajansuojalain piiriin:
[M]yyjän voi katsoa olevan kuluttajan asemassa silloinkin, kun hän on hankkinut itselleen tuotteita myös myyntitarkoitukseen. Näin on, jos verkostomarkkinointiyritys ei ole sitoutunut ostamaan myymättä jääneitä tuotteita takaisin kohtuullisilla ehdoilla siinä tapauksessa, että myyjä päättääkin irrottautua järjestelmästä.
Kohtuullisena ehtona myymättömien tuotteiden takaisinostamiselle on pidettävä vähintään noin 85–90 % hinnanpalautusta kaikista myyntikelpoisista tuotteista.
Yhteenveto
Verkostomarkkinoijan pääyritykseltään tekemä ostos on Kuluttajaviraston ohjeistuksen ja siinä tulkittujen kuluttajansuojalain säädösten mukaan kuluttajakauppaa, kun ostosta ei ole tehty rekisteröidyn yrityksen nimissä ja lisäksi:
- Tuote on ostettu omaan käyttöön, ei harjoitettavaa elinkeinotoimintaa varten, tai
- Tuote on verkostomarkkinointiyrityksen edustajaksi pääsemisen edellytyksenä ostettu paketti, tai
- Tuote on verkostomarkkinoijalle tarjottu myyntivarasto, jota emoyritys ei ole kohtuullisin ehdoin sitoutunut ostamaan takaisin
Verkostomarkkinoinnin myyntitapa on useimmissa tapauksissa kuluttajansuojalain 6 luvussa tarkoitettua kotimyyntiä, jolloin ostajalla on ensimmäisen tuote-erän vastaanottamispäivää seuraavasta päivästä laskettuna 14 vuorokautta aikaa perua kauppa palauttamalla tavarat tai ilmoittamalla kaupan perumisesta myyjälle. Kotimyynnissä ostajalle on toimitettava Kauppa- ja teollisuusministeriön vahvistaman tarkan kaavan mukainen kotimyyntiasiakirja. Mikäli kotimyyntiasiakirjaa ei ole toimitettu, ostajalla on vuosi aikaa perua kauppa.
Huomautus
Tämä kirjoitus perustuu kuluttaja-asiamiehen johtaman Kuluttajaviraston ohjeissaan esittämään laintulkintaan. Kuluttajavalituslautakunta on kuitenkin joissakin päätöksissään jättänyt tämänkaltaiset tapaukset kokonaan käsittelemättä, sillä lautakunta katsoo, että verkostomarkkinointiin osallistumista kuluttajansuojalain säädökset eivät koske. Käytännössä syynä on se, että omaan käyttöön ja myytäväksi ostettujen tuotteiden välinen rajanveto on hankalaa, ja lautakunta ei kenties halua lähteä ruotimaan näitä yksityiskohtaisia tapauksia.
Tämä tilanne on varsin ongelmallinen, sillä kuluttajaviranomaiset ovat näin edustaneet osin vastakkaisia kantoja juuri verkostomarkkinoinnin kohdalla. Koska tiettävästi yhtäkään oikeusjuttua edes käräjäoikeustasolla ei näistä kysymyksistä ole käyty - sillä yksittäiset menetykset ovat usein niin vähäisiä, ettei oikeuteen meneminen kannata - tilanne säilyy tältä osin epäselvänä. Verkostomarkkinointiyritystenkin on kuitenkin nähdäkseni syytä noudattaa kuluttajansuojalain säädöksiä - jos ei muuten niin siksi, etteivät ihmiset kokisi tulleensa huijatuksi.
1 kommentti:
Lähetä kommentti